Aika käy vähiin (17.3. - 20.3.)

Sunnuntain läksiäisissä pohdittiin kadonneen malesialaisen lentokoneen kohtaloa ja vieraat kertoivat omia tarinoitaan lentopelkokurssilta ja risteilyiltä. Lisäksi Helenan kielloista huolimatta, katsoimme tälläkin viikolla TV:stä Air Crash Investigationia.

Kanat olivat niin innoissaan nähdessään ämpärin lähestyvän läksiäispirskeideni jälkeisenä päivänä, että yksi niistä yritti jopa lentää ämpäriin!

Lannoittaja tuli vihdoin ja levitti kalkkunanlantakasat laitumille. Niille laitumille ei nyt sitten voi laittaa ketään muutamaan viikkoon, jotta botulismin uhka ehtii väistyä. Sitten tarvitaan vain vähän vesisadetta ja ruoho kasvaa taas kohisten muutaman vuoden. Pesin urakalla pyykkiä ja voin vain toivoa, että haju ei tarttunut narulla kuivuneisiin vaatteisiin.

Otin Patchin mukaan päästämään kanoja ulos, ja keräämään munia, rikkinäisten varalta. Munat olivat kuitenkin kaikki ehjiä. Kun avasin häkin oven, yksi kana lähti heti juoksemaan perässäni taloa kohti. Patch käveli sen jäljessä todella nolona kanan käytöksestä.

Seuraavalla kerralla Patch heittäytyi lakkoon kanojen ulkoilun alkaessa. Päästin kanat ulos ja kutsuin Patchin sisään. Se tulla laahusti perässäni ja heittäytyi sitten keskelle pihaa makuulle. ”En tule! Miksi en voi jäädä ulos? Tillykin on vielä pihalla.” Tilly oli pihalla, koska se oli jäänyt auton lavalle. Se oli päässyt Land Cruiserin kyytiin, mutta ei sieltä enää alas huonojen lonkkiensa takia. Sain keploteltua Tillyn maahan ja molemmat koirat sisäpihalle.

Bubba ja Inky ovat oppineet parkin jo melkein liiankin hyvin. Kun eräänä päivänä vein ne laitumelle ja päästin irti, ne jäivät rinnatusten aloilleen seisomaan senkin jälkeen kun portti oli jo kiinni. Lopulta taputin Inkyä lautasille ja se käänsi kysyvästi päätään: ”Joko saa liikkua?”

Bonnie palasi. Se oli saanut ukkosmyrskyn aikaan jostain pahan haavan takajalkaansa. Sille piti antaa antibioottipiikkejä. Se ei tykännyt siitä yhtään ja uhkasi potkaista, joten se palasi tänne kunnes haava on parempi. Pakkopilttuussa ei juuri potkiutuminen haittaa.

Cruiser meni ja teloi jotenkin etujalkansa. Se oli kai jotenkin onnistunut jäämään jumiin aitaan. Sääri oli suurelta osin ”ajeltu” karvattomaksi. Jaloissa oli myös muutama haava ja seuraavana päivänä jalka turvotti. Kaikeksi onneksi kaikki jänteet ja nivelet olivat kuitenkin edelleen ehjät ja se ei ontunut yhtään. Tulipahan ainakin todettua millainen se on potilaana. Kylmäsin jalkaa sekä kylmällä vedellä (hyvää pesutreenin jatko harjoitusta) että jääpussilla. Cruiser maisteli jäätä ihmeissään. Laitoin ensin jään tyhjään porkkana pussiin, joten se taisi olla melko hyvän makuista. Sekä pussi että pinteli olivat sille uudet tuttavuudet, mutta rohkea poju vain ihmetteli ensin pussin kahinaa ja sitten antoi yhtään empimättä kääriä kahisevan muovipussin pintelillä jalkaansa. Ja tämän hevosen jalkoja ei saanut puoli vuotta sitten edes harjata!

Onneksi Cruiserin jalkavamma ei estänyt sen liikuttamista ja pääsin ratsastamaan sillä vielä ennen lähtöäni. Se oli paljon parempi ratsastaa. Se kääntyi nyt huomattavasti paremmin ja ei vastustellut kuolaimia yhtään. Ratsastustauko teki nähtävästi hyvää sen vaihtuville hampaille.

Cruiser tykkää seistä naamatusten. Esimerkiksi kun väistätän sen takaosaa, se ottaa ylimääräisiä askelia, kunnes on taas kanssani naamatusten. Viimeisen ratsastuksen jälkeen varmistin vielä, että se kiipeää ongelmitta traikkuun ja talutin sen sitten laitumelle toisten harmaiden poikien luo, Kerrankin muistin ottaa kameran mukaan! En kuitenkaan saanut juurikaan kuvia Cruiserin liitoravista, koska ne juoksivat pian perätysten mäen taakse näkymättömiin. Koster yritti kaveerata kuten ennen, mutta Cruiser tuntui sanovan: ” Minä en ole se sama Cruiser, jonka sinä hylkäsit yksin. Minä olen kasvanut ja oppinut pitämään huolen itsestäni. Minä osaan nyt kaikkea paljon enemmän kuin sinä!” En yllättynyt, kun myöhemmin kuulin, että Cruiserista oli tullut lauman uusi pomo. :)

Hetken perätysten laukkailtuaan (Karl parka yritti parhaansa mukaan pysyä toisten perässä), harmaat pojat kahlasivat lampeen polskuttelemaan.

Pakkasin kaikki tallivaatteeni keskiviikkona laukkuun, joten torstai aamuna puin päälleni heinien jakoon mitä satuin löytämään, mukaan lukien jonkun isot kumisaappaat. Hevosten ihmetykseksi jaoin heinät tähtien vielä tuikkiessa taivaalla. Kumpparit jalassa hölskyen tuntui kuin olisin lumihangessa kahlannut. Harmaat pojat ihmettelivät ruokinta-aikaa kovasti. Ne eivät ensin meinanneet uskaltaa tulla heinäkasoille, koska eivät olleet varmoja mitä ne vaaleat möykyt olivat.

Pian koittikin jo lähdön hetki. Hyvästelin koirat ja Rodin ja Helena ajoi minut lentokentälle.

Turvatarkastuksessa ilmeisesti vaikutin epäilyttävältä, sillä jouduin huumetestiin. Virkailija pyyhki laukun ja takin joka puolelta ja käytti testilapun masiinassa, sain luvan jatkaa matkaani. Tapoin aikaa putiikkeja kierrellen, mutta en löytänyt rannekelloa. (Kello todennäköisesti tulisi tarpeeseen seuraavassa paikassa.) Tai löysin, mutta vain rumia ja kalliita. Kaikkea muuta mukavaa siellä kyllä oli, mutta jätin toistaiseksi ostamatta laukkuun täytettä, ensi kerralla sitten.

Tämä blogi päättyy nyt sitten tähän. Mutta ei huolta, jatkoa seuraa! Jos vain löydän aikaa kirjoittamiseen...

Ja sitten on tunnustusten paikka. Kuka tätä lukee Ukrainassa?! USA on taatusti Google, koska sieltä ilmestyy lukija heti julkaisun jälkeen, samoin osa Australian katseluista on minun, vaikka olen klikannut ”älä seuraa omia katseluja” mutta pari muuta maata on jäänyt mysteeriksi.