Lähtö (16.3. - 21.3.)

Maanantaina tyttö tiedotti päätöksestään. Cruiser ei käynyt kaupaksi. Tyttö oli päättänyt ettei haluakaan niin nuorta, vaan jonkun vanhemman jolla pääsee kilpailemaan nopeammin. Miksei hän päättänyt mitä haluaa, ennen kuin alkoi etsiä sopivaa hevosta! Toivottavasti eläinlääkärin mies on yhä kiinnostunut.

Rod kipusi Kosterin selkään tiistaina jo neljännen kerran! Viime vuonna näin hänen ratsastavan vain kerran. Hän on jo 71-vuotias ja viimeksi hän ratsasti säännöllisesti kymmenisen vuotta sitten. Nyt on tainnut viimein löytyä taas hänelle sopiva hevonen. Nuoruudestaan ja kokemattomuudestaan huolimatta Koster on todella rauhallinen. Ja ison kokonsa vuoksi pitkälle miehelle sopivan kokoinen olematta kuitenkaan liian leveä hänen vanhoille ja jäykille nivelilleen.

Kosterille kokeiltiin leveämpää satulaa selkään. Se vaikutti tyytyväisemmältä ja liikkui paljon reippaammin eteenpäin. Käynti ja ravi olivat parempia ja jopa käännökset paranivat.

Keskiviikkona sain tietää aamulla, että yöllä oli näkynyt revontulia sekä Suomessa, että Australiassa! Suomessa niitä ihasteltiin yhä. Australiassa niitä oli näkynyt tavallista pohjoisemmassa. Yleensä niitä saattaa nähdä vain Tasmaniassa, nyt niitä oli näkynyt jopa Goulburnissa asti! Olisipa ollut jännä nähdä niitä täälläkin, mutta olemme vielä pohjoisemmassa, emmekä osanneet odottaa niitä.

Ratsastin vielä viimeiset kerrat Bubballa ja Cruiserilla. Helena kuvasi Cruiserilla ratsastustani myyntivideon osiksi. Se on edistynyt parin viime viikon aikana jo melkoisesti!

Cruiserin ja Kosterin irlantilainen isoisä on kloonattu! Videolla näkyvät kloonit muistuttavat niitä yllättävän paljon.

Touhusin vielä myös Karlin kanssa vähän viimeisenä päivänä. Puin sille taas suitset päähän ja taluttelin. Sitten meinasi tulla katastrofi! Bot-kärpänen tuli pörräämään Karlin jalkojen ympärille ja sai sen hermostumaan. Koitin irrottaa ohjat suitsista (klipsuilla kiinni), sillä arvasin Karlin pian riistäytyvän irti. Ehdi irroittaa vain toisen ennen kuin Karl riistäytyi irti! Onneksi ohjat pysyivät kaulalla eikä Karl sotkeutunut naruunkaan laitumella laukkaillessaan. Olisin saanut sen kiinni jo melko pian, jollei Jester olisi yllyttänyt sitä juoksemaan karkuun! Kun sain Karlin kiinni ja harjoitukset tehtyä loppuun, päästin Karlin irti ja moitin Jesteriä sen huonosta käytöksestä. Jester seisoi nolona ja osoitteli jalkoihinsa. Bot-kärpänen pörräsi sen jaloissa ja yritti laskea muniaan sen karvoihin. Sain huitaistua kärpäsen maahan ja tallasin sen littanaksi. Jester seisoi koko toimituksen ajan aloillaan ja säpsähti vasta kärpästä talloessani. Taisi mennä saarna perille. ;)

Torstaina uhkasi iskeä paniikki, kun Rod punnitsi laukun ja totesi sen olevan hieman yli 30kg. Yrtitin tarkistaa lentoyhtiön sivuilta kuinka paljon laukku saa painaa. Muistiinpanoni sanoivat 30kg, mutta lippu ei sanonut laukun painosta mitään. Nettisivut väittivät, että maksimi olisi ollut 20kg! Lisäksi Garuda salli 7kg käsimatkatavaralaukun lisäksi läppärin, käsilaukun, takin ja matkalukemista. Muistikirjoja oli laukussa 8kg, joten suunnittelimme niiden siirtämistä käsimatkatavaroihin kentällä, jos laukku painaa liikaa. Ja loput kainaloon ”matkalukemisiksi”. Lopulta netistä kuitenkin löytyi tieto, että pitkillä kansainvälisillä lennoilla laukun paino saa olla 30kg.

Perjantaina piti herätä todella aikaisin. Lähdimme ajamaan kohti Sydneyä jo klo 5, jotaa selvisimme aamuruuhkasta lentokentälle ajoissa.

Virkailija oli Garudan tiskillä vaikeuksissa lippuni kanssa. Ensimmäinen kompastuskivi oli lipussa lukeva toinen nimeni, joka teeskenteli olevansa sukunimeni... Kun hän selvisi siiä, tuli eteen laukun paino. Laukkuni painoi 29,7kg. Koneiden vaihtuessa, minun piti odottaa sekä Jakartassa että Amsterdamissa useamman tunnin. Mutta aika oli kuitenkin tarpeeksi lyhyt, jotta matkani ei katkennut. Niinpä heidän oli pakko antaa laukkuni mennä perille asti 30kg painoisena, vaikka viimeisen lennon hoiti Garudan puolesta KLM jonka laukkujen painoraja oli 23kg.

Tunnustin tullin kyselylomakkeeseen vieväni rahaa ulos maasta. Passintarkastaja vilkaisi passiani ja totesi: ”Sitä on sitten tullut viivyttyä maassa liian pitkään. Mennäänpäs tuonne taakse juttelemaan.” Riippuu vähän miten sen laskee... Tätäkin ehdin torstaina jo vähän pelätä. Jos laskee päivämäärien mukaan, viisumini umpeutui torstaina. Mutta jos laskisi päiviä, ei 90 olisi vielä kasassa, koska helmikuu on muita lyhyempi.

Virkailija vilkaisi vielä lappuanikin ja kuiskasi: ”Sinulla on rahaakin. Kuinka paljon?” Yritin selittää, että en tiennyt kuinka paljolla ylitin rajan, koska suurin osa niistä oli Uuden-Seelannin dollareina. Virkailija nousi ylös ja oli jo lähdössä viemään minua kuulusteltavaksi, kun toinen virkailija tuli minua vastaan. Ensimmäinen jäi pettyneenä koppiinsa jatkamaan matkustajien seulomista.

Minulle ojennettiin lomake rahojen ilmoittamista varten. Rahoja laskiessani taidettiin viisumini tarkistaa ja todeta päivän ylitys mitättömäksi rikkeeksi. Sillä lomakkeen palautettuani, pääsin jatkamaan matkaani ilman kuulusteluja.

Turvatarkastuksessa tuli vastaan seuraava ongelma. Vuosi sitten siellä oli vain normaali metallinpaljastinportti, josta vain käveltiin läpi. Nyt oli lisäksi toinen, erikoinen härveli, ja tietysti minä päädyin siihen... Ensin piti odotella, että edelläni olija päästettiin läpi. Hän joutui palaamaan masiinaan uudestaan. Masiinassa piti seistä jalat harallaan ja kädet ilmassa skannerin pyörähtäessä ympäri. Laite väitti, että minulla oli jotain epäilyttävää selässäni! Virkailija totesi tyynesti, että syynä oli varmaan vain hiukseni, mutta paikalle piti kutsua naisvirkailija varmistamaan asia taputtelemalla. Mitään ei löytynyt, mutta naisvirkailija kutsui minut edelleen huumetestiin... Hän pyyhkäisi vaatteitani ja laukkujen sisäpintoja, testipaperi laitteen nuuhkittavaksi ja vihdoin pääsin jatkamaan matkaa.

Garuda oli halpuuteensa nähden yllättävän hyvä. Oli peitto, tyyny, elokuvia tuijotettavaksi ja ruokaa ja juomaa jatkuvasti tarjolla. Koska vaihtoni oli Jakartassa niin pitkä, sain myös vapaapääsyn Garudan loungeen. Siellä oli ilmainen wifi, pistorasioita ja ilmaiseksi ruokaa ja juomaa tarjolla.

Amsterdamissa saatiin lipun perusteella vuoronumerot joiden mukaan sitten sullouduttiin koneeseen. Ideana oli, että ikkunapaikat täyttyisivät ensin ja matkustajien ei tarvitse hyppiä ylös tehdäkseen toisilleen tilaa.

Helsingissä emme kulkeneet edes passintarkastuksen läpi! Haimme laukut ja kävelimme samantien ovista ulos.