Kenttäkisoissa (14.10. - 20.10.)

Helteet väistyivät ja palasimme hyytävään +12ºC. Hrrr....

Välillä mietityttää, miksi ihmeessä tulin tähän osaan Australiaa. Onneksi tässä paikassa ainoana vikana on sijainti. :)

Pojujen kuolaintreenit jatkuivat. Koster edistyi vähitellen oikeisiin suitsiin. Koster käyttäytyi ensimmäistä kertaa suitset päässä, kuin se olisi vanha tuttu juttu ja ohjista taluttelukin sujui karsinassa kuin se olisi tehnyt sitä jo vuosia. Cruiser ei vielä edistynyt suitsiin asti, mutta muuten se edistyy oikein mainiosti. Aiemmin se potki mahan alta harjattaessa, nyt se nautiskelee siitä silmät kiinni. Turkin vaihtuminen kevyempään auttaa asiaa huomattavasti.

Jatkoin porkkana harjoituksia. Tarjosin Cruiserille porkkanaa, se maistoi sitä varovasti. ”Hei! Tämähän on hyvää!” Ja söi seuraavan jo yhtään epäröimättä! Vihdoinkin! Porkkanapalkintomahdollisuus helpottaa koulutusta huomattavasti. Koster ei vieläkään ota pienintäkään palaa suuhunsa, vaikka Cruiser söisi sitä aivan Kosterin turvan edessä.

Koster edistyi juoksutustreeneihin ja selkään nousun esiasteiden harjoitteluun. Seisoin Kosterin vieressä selkäännousu”jakkaralla” ja rapsuttelin sitä ja nojailin sen selän yli. Se ei ollut siitä moksiskaan. Kosteria totutettiin myös kumimaton ja puusta rakennetun lavan yli kävelyyn, ne ovat lastauksen esiasteita. Molemmat pojat myös tutkivat kuljetuskopin lastaussiltaa ja kurkkivat kopin sisään.

Cruiser alkoi ottaa kuolainta suuhun ja innostui sitten ottamaan suuhun kaikkea muutakin. Se seuraili Kosterin juoksutusharjoituksia karsinasta käsin ja leikki karsinan vieressä olevalla vesihanalla. Jester on joskus harrastanut samaa ja hana on kääntynyt ylösalaisin. Siispä yritin saada Cruiserin lopettamaan leikin vääntämällä hanan auki aina kun se koski siihen turvallaan, niin että vesi suihkusi sen naamalle. Odotin, että se säikähtäisi sitä niin, ettei enää koskisi hanaan. Pelkäsin samalla, että yllättyminen tekisi siitä taas hermostuneemman. Mutta se ei tehnyt kumpaakaan! Vasta useamman toiston ja koko ajan suurenevan suihkun jälkeen Cruiser luovutti leikin ja jätti hanan rauhaan. Eikä se hermostunut siitä ollenkaan. Hieno poju! Se alkaa rohkaistua.

Loppuviikosta Kosterkin oppi vihdoin syömään porkkanaa! Se yritti järsiä karsinan seinän metalliputkea ja sain siitä idean. Vein porkkanan putken luo poikittain. Koster katsoi sitä, maistoi, ja söi koko porkkanan! Ja vielä toisenkin. Kerran maistettuaan se hurahti niihin niin, että söisi vaikka koko pussillisen jos saisi. Cruiserille tarjosin omenaa ja se söi sen mietteliäästi. Porkkana on yllättäen parempaa.

Patch on puolestaan hurahtanut omenaan, kelpaa sille porkkanakin, mutta jos menen pihalle omenaa syöden, Patch tulee juosten luo: ”Hei sulla on omenaa! Mulle kans! Nam, nam, nam!”

Bubballa on tällä viikolla aika vähän tunteja, joten minä ratsastin sillä myös. Kylläpäs olikin mukava välillä ratsastaa osaavalla hevosella. Se osaa laukanvaihdotkin. Minä en, mutta se on niin innokas tekemään niitä, että minäkin sain räpellettyä aikaiseksi muutaman.

Heräsin keskiviikkona kauheaan kolinaan ja porailuun. Mitä kummaa Rod nyt on keksinyt? Syynä olikin joukko työmiehiä ulko-ovien kahvojen vaihdossa. Ovissa oli alunperin sellaiset pyöreät nupit, mutta ne heittäytyivät hankaliksi, etenkin eniten auotuissa ovissa. Niitä sai kääntää ja vääntää ja välttämättä mitään ei tapahtunut. Ja jos yritit ovata ovea aurinkorasvaisilla käsillä olit todella pulassa! Siispä ne vaihtuivat nyt kunnon kahvamalliin.

Tein itselleni aamupalaa ja pohdin syitä miksi Rod olisi jättänyt keittiön hanan kuuman veden valumaan. En keksinyt mitään järkevää ja vesikin oli jo kylmää, joten suljin hanan. Kun kysyin asiaa myöhemmin, paljastui että Rod oli unohtanut hanan auki työmiesten tullessa... Vanhuus ei tule yksin. ;) Hieman myöhemmin samana aamuna jouduin pelastamaan Patchin Rodin sulkemien ovien takaa. Ensin se vinkui makuuhuoneessa ja myöhemmin se huusi apua työpajasta. Se oli seurannut isäntäänsä tämän huomaamatta paikasta toiseen ja Rod oli sulkenut ovet sen kuonon edestä.

Patch vietti muutama viikko takaperin erään yön autossa. Se oli ollut Rodin kanssa ajelulla illalla. Patch oli hypännyt pois autosta Rodin edellä, mutta palannut sitten takaisin Rodin huomaamatta juuri ennen kuin hän sulki oven. Vasta aamulla sen katoaminen oli huomattu. Patch oli nukkunut onnellisena autossa koko yön ja tervehti löytäjää vimmatulla hännän heilunnalla, kuten tavallista.

Tällä kertaa Tilly oli kateissa. Se oli aamulla mukanani Brumbyssä ja kun se ei suostunut tulemaan ulos, jätin sille oven auki. Mutta Helena oli sulkenut oven huomaamatta Tillyä. Kun sitten tuli aika päästää kanat ulos, koiraa ei löytynyt mistään. Eikä se tullut huutelusta huolimatta. Pohdin pitkään missä näin sen viimeksi ja sitten välähti. Siellähän se edelleen istui. Kieli roikkui jo polvissa. Onneksi ei ollut erityisen kuuma päivä.

Kadoksissa oleva Patch on paljon helpompi löytää, koska se yllensä ilmoittaa suureen ääneen ahdingostaan. Tilly vain heiluttaa häntäänsä vastauksena huutelulle. Vuosia sitten Helenalla oli dalmatialainen joka oli kadoksissa useamman päivän. Lopulta se löytyi heinävarastosta. Se oli tippunut isojen pyöröpaalien taakse ja sekin oli vain ahkerasti häntäänsä heiluttavaa hiljaista mallia.

Aiemmin, kun sää oli vielä kylmempi, yöksi toppatakkiin puettu Patch oli päivällä käynyt hakemassa ohuemman takkinsa, hypännyt sen kanssa Helenan viereen penkille ja sanonut: ”Takin vaihto, kiitos!” Fiksu pieni koira!

Kun eräänä aamuna hain tytöt sisään, meitä juoksi laiduntiellä jänis vastaan. Se tuli kauheaa vauhtia kohti korvat selkään liimautuneina. Eikä se edes hätkähtänyt meidät nähdessään, saati hidastanut tai vaihtanut suuntaa. Se suhahti Blanchettista ohi ja tamma ei edes korvaansa lotkauttanut! Merkillistä... Tallilla jäniksen käytöksen syy varmistui: koirat touhottivat tallin ja karja-aitausten ympärillä kadonnutta saalistaan etsien. Ne eivät uskoneet, kun kerroin että se on jo kaukana. ”Mutta sehän haisee täällä yhä!”

NSW:ssä meidän ja Sydneyn välissä on laajat maastopalot. Lähimmät palot ovat noin 100km päässä Lithgowssa ja Blue Mountainseilla. Tuulen tullessa sopivasta suunnasta, savu haisee täälläkin. Enimmän osan aikaa tuuli kuitenkin käy täältä itään ja peittää Sydneyn sankkaan savupilveen.

Täällä ei ole ympäristössä suuria eukalyptus-metsiä, joten jos täällä syttyy maastopalo on se näitä nyt roihuavia paljon vaarattomampi ja kylmempi ruohopalo. Eukalyptukset ovat todella öljyisiä puita, joten ne palavat helposti ja todella kuumalla liekillä.

Kävimme silti läpi paikan varotoimet. Tuuli puhaltaa yleensä lännestä, joten jos alueelle syttyy tulipalo se tulee tilalle todennäköisimmin lännestä. Sillä suunnalla on myös tie ja sähkölinjat, joten tuli voi syttyä tielle heitetystä tupakan tumpista tai tuulessa toisiinsa koskettavista sähkökaapeleista. Vanhoja sähkölinjoja on muokattu viime vuosina niin, ettei kaapelit pääse koskettamaan toisiaan, vaan heiluvat samassa tahdissa. Näiden sähkölinjoissa on kyllä jotain omituista suomalaisiin verrattuna. TV:ssä pohdittiin yhtenä iltana niiden mahdollista vaikutusta palojen syttymisiin. Ohjelmassa näytettiin myös kuinka äkkiä kaapelin päälle kaatunut puu lehahtaa liekkeihin. Miksi Suomessa sitten myrskyt aiheuttavat vain sähkökatkoja, eivätkä myös metsäpaloja? Tietääkö kukaan? Kertokaa minulekin, jos tiedätte.

Takaisin asiaan. Palon todennäköisin reitti siis on selvillä. Tien varren laitumet pyritään pitämään lyhyeksi laidunnettuina kuivan ja kuuman kesän tullen. Samoin alueet rakennusten ympärillä. Rännit puhdistetaan, tukitaan ja täytetään vedellä. Sadettimet järjestellään roiskimaan vettä talon seinille ja joka puolelle ripotellaan vesiämpäreitä joissa on märkiä kankaita kipinöiden tukahduttamiseen. Karja tuodaan laiduntiellä talon lammen viereen ja hevoset kerätään talliin ja kentälle.

Harjoittelin erilaisia asennon korjausjuttuja. Esimerkiksi reisien nostelua irti satulasta ja raippa poikittain nyrkeissä ratsastusta. Sain nostelusta lonkat kipeiksi (hevonen on minulle jo valmiiksi liian leveä...), mutta raippaharjoitus oli ihan kätevä. Se auttaa hahmottamaan pysyvätkö kädet vierekkäin ja samalla tasolla, kuten niiden kuuluisi. Minulla on paha tapa käännöksissä tuoda sisäkättä taakse ja viedä ulkokättä eteenpäin. Eli käännän kuin moottoripyörää ja menetän siksi ulko-ohjan hallinnan ja hevosen ulkolapa karkaa.

Huomasin, että jos vien käteni Brolgan harjan lähelle, se ennakoi laukannostoa ja ”pimahtaa”. Tajusin ottavani harjasta tukea aina ennen laukannostoa. Nyt sitten meidän molempien pitää opetella tästä tavasta pois. Siispä minä pidin harjasta kiinni laukkaa pyytämättä, kunnes ravi taas hidastui ja rentoutui ja yritin olla viemättä kättäni lähelllekään harjaa ennen nostoa.

Kun erään kerran olimme taas menossa jonnekin ja näimme tien vieressä kuolleen nokkasiilin, kerroin kuinka en ole vielä nähnyt sellaista elävänä. Sen jälkeen melkein aina kun Helena tai Rod ajoivat jonnekin ilman minua, he näkivät sellaisen. Mutta vain kuolleita näkyi, jos minä olin mukana. Paitsi vihdoin tällä viikolla. Kuvaa en saanut, koska kamera ei ollut mukana. Ajoimme Golf Clubille ja matkalla Helena ja Rod näkivät nokkasiilin tien penkalla. ”Näitkö?” ”En.” Auto ympäri ja takaisin. Kävin ktsomassa sitä Rodin kanssa iihan läheltä. Se mönki kaikessa rauhassa tienpenkalla, kunnes huomasi meidän lähestyvän. Sitten se kipitti äkkiä läheisen pensaan alle piiloon. Kun nostimme pensaan oksaa, se rupesi kaivautumaan piiloon. Ne eivät mene siilin tavoin kerälle niin helposti, vaan kaivautuvat kunnes vain piikit ovat näkyvillä ja tarraavat sitten hyvin tiukasti maahan kiinni, ettei niitä saa käännettyä. Näytti siltä kuin se olisi ollut vain reunoiltaan väreilevä piikkimatto joka vajosi maan sisään. Parissa sekunnissa se oli jo hautautunut lehtiin melkein täysin!

Tällaisen pensaan juurelle se kaivautui :)

Kun palasimme Clubilta, tiellä istui kenguru. Se käyttäytyi vähän kuin auton valokeilassa hämmentynyt jänis. Se loikki edellämme pitkän matkaa. Välillä se kaarsi sivuun, mutta auton kiihdyttäessä, se loikkasi takaisin tielle! Aivan kuin se olisi halunnut pitää meidät seuralaisinaan, jotta se näkisi juosta auton valojen avulla. Se juoksi joko meidän edellämme tai viereisellä kaistalla varmaan ainakin kilometrin. Kerran tuli auto vastaan. Se tajusi onneksi hidastaa, kun sille välkyteltiin valoja ja sen kaistalla loikkinut kenguru ehti väistää ja hypätä taas meidän eteemme loikkimaan. Lopulta kenguru loikkasi taas sivuun ja onnistuimme kiihdyttämään siitä ohi. Se oli varmaan laumastaan äskettäin pois potkittu nuori uros.

Osa näistä ausseista on kyllä aivan älyttömän kärsivällisiä. Odottaisitko sinä 26 tuntia lääkäriin pääsyä? Rod oli varannut ajan lääkäriin torstaiksi ja pääsi sisään vasta perjantaina... Hänen ei onneksi sentään tarvinnut istua odotussalissa, vaan lääkäristä soitettiin kun hänen vuoronsa oli viimein koittamassa. Ja tämä oli siis yksityinen lääkäri... Tuskin hänelläkään asiakkaita riittäisi, ellei hän oilisi niin hyvä työssään. Helena kyllästyi odotteluun jo vuosia sitten ja ajoi sen sijaan Goulburniin asti. Nyt Crookwelliin kuitenkin aukesi uusi vastaanotto ja hän siirtyi sen asiakkaaksi, koska sinne pääsi suoraan sisään ilman mitään odotteluja.

Sunnuntaina olin eteläisen pallon puoliskon suurimman kenttäkisan (Adelaide) suurimman karsintakisan maastoestetuomarin apurina Goulburnissa. Kolmipäiväisten kisojen järjestely onnahteli vähän ja vapaaehtoisten keräys oli vähän mitä sattuu. Lupauduimme hommiin jo aiemmin, mutta koska kukaan ei ottanut yhteyttä ajoissa, Helena lupautui sen sijaan pitämään tunteja perjantaina ja lauantaina. Sunnuntaina menimme apuun, mutta niin meni moni muukin ja minua ei lopulta tarvittukaan millään esteellä tuomaroimassa, lauantaina oli ollut paljon enemmän vajausta vapaaehtoisissa. Päädyin siis Helenan esteille avuksi ja kuvailemaan. Rod oli mukana radan suunnittelussa ja valvoi kisoja tornista käsin. Hienot maastot ja paljon hienoja esteitä joka vaikeusluokassa aloittelijoista vaativiin kolmen tähden esteisiin. (Isoimmat kansainväliset kisat ovat 3-4 tähden kisoja.) 

 

Viime vuonna olin Suontaan kartanon kenttäkisoissa avustamassa. Nämä kisat olivat huomattavasti suuremmat. Maastoestetuomarin toimet olivat silti paljolti samanlaiset. Paitsi että jos Suontaan kisoissa joku meni pieleen, jokaisen esteen estetuomari saattoi pysäyttää ratsukon odottamaan tilanteen ratkeamista. Täällä sen sijaan oli matkan varrelle ripoteltu muutama alue, johon ratsukot pysäytettiin. Ja toisin kuin Suontaan kisoissa, estetuomarit eivät täällä tiedottaneet jokaista puhdasta esteen ylitystä vaan vain kiellot ja ongelmat. Esteitä ja ratsukoita oli niin paljon ja ne lähtivät radalle niin tiuhaan tahtiin, ettei radioliikenne millään olisi riittänyt vielä kaikille puhtaille ylityksillekin. Suontaan kisoissa se kuitenkin tekee kisoista yleisöystävällisemmän, kun kuuluttaja voi pitää yleisön ajan tasalla radan tapahtumista. Täällä kuuluttaja kertoi vain sen minkä näki.

Aikainen aamu maastoesteellä

Sunnuntaina ratsastettiin neljän eri vaikeusasteisen luokan maastokokeet ja eniten vaikeuksia oli helpoimmassa luokassa jossa lähtijät olivat joko aloittelevia kenttäratsastajia kokeneilla hevosilla tai kokeneita ratsastajia (osa jopa olympialaisissa kilpailleita) kokemattomilla hevosilla. Eräs hevonen mursi jalkansa estettä lähestyessään, sillä oli luultavasti ollut jalassa hiusmurtuma joka yllättäen kaarteessa levisi. Onnettomuus aiheutti kilpailuun pitkän tauon. Se olikin sitten päivän ainoa paha onnettomuus. Loput olivat selästä suistumisia ja ratsastajat selvisivät pelkillä ruhjeilla. Jokaisen luokan rata oli hieman erilainen, joten siirryimme luokkien välissä pikaisesti esteeltä toiselle. Joten sain paljon kuvia eri esteiltä. Ensimmäisen ja viimeisen luokan ratsastajien tasoero oli niin huima, että minäkin sen huomasin. Ensimmäisessä luokassa olimme esteellä nro3. Siinä oli kaksi vaihtoehtoa, joka suorran yli kulmasta tai mutkan kautta kaksi helpompaa estettä. Suurinosa valitsi suoran reitin, mutta osa heistä saapui esteelle aivan kuin olisivat olleet lähestymässä vaihtoehtoista reittiä ja sitten yllättivät hevosen kääntämällä sen puun ympäri niin, että hevoset näkivät esteen vain 2-3 askelta ennen ponnistusta. Aivan järjetöntä, kun sitä olisi voinut lähestyä suoraan useamman kymmenen metrin matkan! 

Este nro 3 suoralla vaihtoehdolla. Taustalla vaihtoehdon esteet. Vihreä läpyskä varoittaa hevosen olevan ori.

Alueella olli monta muutakin estettä ja eräs ratsastaja hyppäsi ensin niistä yhden. Huomasi esteen päällä virheensä, manasi ja hyppäsi oikean esteen. Onneksi säännöt eivät kiellä ylimääräisten esteisden ylitystä. Eräs toinen taas ei ollut tainnut kävellä rataa läpi ollenkaan. Hän huusi lähestyessään: ”Missä on nro 3?” Myöhemmin radiosta kuulimme kuinka hän oli eksynyt tyystin jo ennen estettä nro 5 ja hylätiin, koska hän oli lähtenyt ihan täysin väärään suuntaan. 

Seuraavat luokat sujuivat sitten jo paljon paremmin ja viimeisessä ongelmia aiheuttikin enää lähinnä vain esteiden vaikeus. Päivä oli pitkä, mutta myös mielenkiintoinen. Ja tässä vastaus teille jotka tulette miettineeksi missä välissä kenttähenkilökunta ehtii vierailemaan hotelli helpotuksessa?

Hotelli helpotus :D

Maastopalon savut leijuivat tapahtuman yllä

 

Yleisö sai pitää huolen, ettei eksynyt ratsukoiden jalkoihin.

Mahdollisesti päivän vaikein este. Ratsukko lähestyi liian hitaasti. Ratsastaja päätyi esteen yli yksin, molemmat selvisivät vahingoitta.

Sama este oikein hypättynä.

The Cat Returns eli väkisin väännetty otsikko (7.10. - 13.10.)

Olin kuunteluoppilaana opettajaksi pyrkivän ensimmäisellä ratsastustunnilla. En tiedä missä hän on oppinut ratsastamaan, jos kukaan ei ole koskaan opettanut, mutta ei hän mitenkään mahdottoman huono ollut. Asentovirheitä löytyi, mutta niitä on kaikilla. Hieman haastavaa on tietysti, että hän ei osaa ratsastaa edes 20m ympyrää ja muutaman kuukauden päästä hänen pitäisi osata opettaa se ja monta muuta asiaa alkeisryhmäläisille. Luit aivan oikein 20m ympyrä, miten vaikeaa se voi olla? Ihan tarpeeksi vaikeaa, kun siitä tehdään monimutkaista matematiikalla. Ratsastuskenttä on 60m x 20m. Kulmasta ensimmäiseen kirjaimeen on 6m, kirjainten välit ovat 12m. Joten 20m ympyrä kentän päädyssä koskettaa kaviouraa muutaman askelen verran C-kirjaimen kohdalla, 4m H-kirjaimen jälkeen eli 8m ennen S-kirjainta , keskellä kenttää 2m I-kirjaimesta sivuun X-kirjaimen puolella ja samoin taas 4m ennen M-kirjainta 8m R-kirjaimen jälkeen. (I-kirjain löytyy linjojen R-S ja C-A risteyskohdasta.) Meniköhän se nyt ihan oikein? Miksi tähänkin lajiin pitää sotkea matematiikkaa? Esteratsastus ei ole sen helpompaa. Pitää tietää hevosen askelen pituus kaikissa askellajeissa ja laskea maapuomien ja esteiden välit niiden mukaan. Lisäksi ponnistuspaikka vaihtelee esteen korkeuden mukaan ja se vaikuttaa taas esteiden välien ratsastukseen...

Älkää erehtykö ajattelemaan, että löysä ohja tarkoittaisi kevyttä ohjasotetta, se on itseasiassa päin vastoin, koska löysällä ohjalla tehty ohjasote tulee hevoselle täytenä yllätyksenä, nykäisyn kaltaisesti. Ohjasote on kevyt, kun kädet seuraavat hevosen pään liikkeitä, kyynärpäässä on joustava kulma ja ohjia pitävät nyrkit ovat pystyssä ja kuvittelevat pitelevänsä pikkulintuja. Jos nyrkit ovat auki, linnut karkaavat. Jos puristat liikaa, tarvitset kohta uuden lintuparin.

Tiesittekö, että nyrkit pystyyn ja kantapäät alas, tulee armeijasta? Ratsastajan tulee pitää ohjia niin, että peukalot ovat päällimmäisenä ja kyynärpäässä on kulma ja kantapäiden pitää olla alhaalla. Siten ratsastajan asennosta tulee niin vakaa ettei häntä saa maassa seisova sotilas kiskottua alas satulasta käsivarresta pitäen. Tai ei ainakaan niin helposti kuin käsivarret suorana, nyrkit vaakatasossa ja kantapäät ylhäällä olevan ratsastajan. Kokeilkaapa.

Pääsin taas demoilemaan, tällä kertaa aloittelijaa. Eläydyin rooliini täytenä uuvelona liiankin hyvin. En muka millään ymmärtänyt miten ohjia pidetään oikein ja harhailin missä sattui... Helenan mukaan olin vaikeampi opettaa kuin kakarat pahimmillaan! Hih hihii.. ;)

Brolga meni ihan ymmälleen, kun demonstroin paikallaan seisovan hevosen selässä keventämisen opettelua. Raukka ei tiennyt pitäisikö sen tehdä jotain.

Tällä viikolla lapsetti muutenkin (taisi tarttua leiriläisiltä ja vierailta) ja punoin rikkaruohoseppeleitä. Yhden Patchin kaulaan (se pimahti, kun yritti saada sitä hampaisiinsa ja juoksi täysiä kulman taa) ja pari muuten vain. Yhdestä suunnittelin kärpäshuiskua kypärään, mutta siitä tulikin liian iso..

Ei lähdetykään viime viikonloppuna Jump Clubiin hakemaan tehosterokotteita kuten oli tarkoitus. Leonin kaviopaise on niin paha, ettei se halunnut kävellä edes tallin käytävällä. Parin tunnin traikkumatka olisi siis ollut sille aivan mahdoton. Brolgan hammasongelmat puolestaan eivät ole parantuneet yhtään, joten hyppimään lähteminen ei oikein kannattanut.

Eläinlääkäri tuli sen sijaan tänne. Rokotuksien lisäksi hän raspasi parin oppilaan hevosten hampaat, tarkisti Brolgan hampaat, Prinsessa kyljen patin ja ruunasi Karlin.

Brolgalta löytyi hampaista vikaa muutaman kuukauden takaisesta raspauksesta huolimatta. Hammas ei ollut terävä vaan siinä oli kiilamainen ”Titanicin keula”, joka jumitti kiinni hammaspariin ja hankaloitti leukojen liikettä. Siitä tuli paljon parempi ratsastaa. Tuli sellainen ”Ai niin! Tältähän se aiemmin tuntui!”- tunne kun ratsastin sillä raspauksen jälkeen.

Prinsessalla on pieni patti nälkäkuopan reunalla. Kun mainitsin siitä Helenalle, hän sanoi että se on ollut sillä aina. ”Miten mä en ole huomannut!?” Se onkin aiemmin ollut paljon pienempi ja karvojen alla piilossa. Nyt se on äkkiä kasvanut todella helposti huomattavaksi ja kaljuuntunut. Onko syylästä tullut sarkoidi? Eläinlääkäri käski pitää sitä silmällä. Sille ei tehdä mitään ellei se kasva aivan valtavasti ja nopeasti, ettei se ärsyynny sörkkimisestä ja muutu ihosyöväksi. Nyt patin ympäristö on vielä aivan karvainen ja se on kuulemma hyvä merkki. Jos patti on karvaton ja karva ei kasva sen juuressakaan, se on todennäköisemmin pahalaatuinen.

Karl ruunattiin laitumella. Oripoika unten maille pehmeälle nurmelle, nipsis napsis ja se herää ruunana. Päivä Willie-sedän kanssa yardissa, jottei hirveästi juoksentele, ja sitten takaisin laitumelle. Haavahoitoja? Letkutusta? Karsinalepoa ja taluttelua? Mitä turhia?! Kyllähän se turvotti vajaan viikon, kun haava sulkeutui ja nesteet eivät päässeet valumaan ulos. Mutta niin kauan kuin pissaaminen vielä onnistui, ei ollut mitään hätää. Turvotus hävisi itsekseen. Välillä tuntuu, että siellä päin maailmaa joistain asioista tehdään turhan vaikeita. Välillä taas... kyllä täälläkin voisi tehdä jotain paremmin. Esimerkiksi varsojen jalka-asentoja ei juuri korjailla. Tosin Yalewan jalat korjattiin liimakengityksellä. Se vietti emänsä kanssa kuukauden klinikalla hoidettavana ja tuli takaisin paremmilla jalka-asennoilla, mutta mahdollisesti muuten pilattuna. Ja emäkin (Wonder) oli kuihdutettu olemattomiin.

Helena luki Andrew McLeanin artikkelin ja alkoi epäillä, että Yalewan pystyynhyppimisen taustalla saattaa vaikuttaa klinikan työntekijöiden huolimattomuus/huonot varsan käsittelytaidot.

Artikkelista:

Hevoset eivät ole ”tuhmia”, niille vain on annettu vääriä signaaleja ja viestejä. Hevoset eivät tiedä mitä niiden odotetaan tekevän ja ne eivät ole ilkeyttään sitä tekemättä. Sen sijaan, että oletat hevosen tietävän mitä haluat, pitäisi olla reilu ja varmistaa asia: jos se ei tee mitä pyydetään, se ei tiedä mitä haluat sen tekevän! Jos olet johdonmukainen, se oppii mitä haluat sen tekevän ja tekee sen. Suurin ero ”hyvän” ja ”huonon” hevosen vällillä on siinä mistä hevonen palkitaan koulutuksen alkuvaiheissa. ”Hyvä” valitsee sattumalta oikean vastauksen ja saa siitä palkinnon. (Esimerkiksi ensimmäisessä talutusharjoituksessa narusta vedettäessä varsa tuntee riimun paineen niskassaan ja ottaa askelen eteenpäin ja paine häviää, koska naru löystyy.) ”Huono” valitsee sattumalta väärän vastauksen (esimerkiksi nykäisee taakse päin) ja käsittelijä palkitsee sen poistamalla paineen (naru lipeää käsistä). Tämän toistuessa varsa on pian opetettu tekemään väärin ja se saa siitä syyt niskoilleen.

(Hmm.. tämä oli ehkä helpompi ymmärtää englanniksi, vaikka McLean ei aina kirjoitakaan aisoita kovin helppotajuisesti..)

Yalewa mahdollisesti nousi klinikalla pystyyn ja käsittelijä päästi irti narusta. Kuukauden verran tätä harjoittelua varsana ja muutenkin helposti pystyyn pyrkivän ongelmahevosen perusteet on luotu, koska se on oppinut, että paine häviää pystyyn hyppäämällä... Jos se sen sijaan olisi oppinut, että pystyyn hyppääminen ei ole oikea vastaus, se ei olisi jatkossakaan tarjonnut sitä vastausta niin helposti.

Muista siis palkita vain siitä käytöksestä mitä haluat jatkossakin nähdä!

Rod opetti kerran vahingossa yhden varsan makuulle. Rod pyysi sitä astumaan eteenpäin, varsa hyppäsi pystyyn ja kaatui. Rod päästi irti narusta. Muutaman toiston jälkeen varsa jätti pystyynhyppyvaiheen välistä ja vain kaatui makuulle! Kun varsa oli tehnyt sen pari kertaa, Rod tajusi mitä oli tekeillä, ja aloitti korjaamisen: paine pysyi kunnes varsa oli taas jaloillaan ja otti askelen eteenpäin. Hyvä hevonen siitä lopulta tuli, eikä se heittäytynyt enää makuulle, käveleminen oli paljon helpompi vaihtoehto.

Andrew McLean antoi toisenkin hyvän esimerkin ”huonosta” hevosesta. Kun joku koskettaa varsaa lautasille ensimmäisen kerran ja se pukittaa ja juoksee pois, se on juuri oppinut pakenemaan pois ihmisen kosketuksesta. Kun sama hevonen myöhemmin talutusharjoituksessa ryntää takaperin tai ensimmäisen kerran ratsastettuna pukittaa ja pääsee siten eroon paineesta, se on taas opetettu tekemään jotain väärin. Hevosen kannalta katsottuna, se tekee kaiken aivan oikein. Se oppii aivan samalla tavalla kuin ”hyväkin” hevonen, joka sattui ottamaan askelen eteenpäin, kun ratsastaja puristi pohkeilla. Kaikki pitävät nyt tästä ”hyvästä” hevosesta ”huonon” sijaan, mutta oikeasti ne molemmat käyttäytyvät samoin, on vain sattumaa että toista pidetään ”hyvänä” ja toista ”huonona”.

Hyvä hevosen kouluttaja istuu alas ja pohtii: mikä on harjoituksen tavoitteena ja kuinka parhaiten sen saavuttaisin? Millä hetkellä poistan paineen ja kuinka muokkaan harjoitusta harjoittelemalla vain yhtä osa-aluetta kerrallaan? (= Vain yksi apu kerrallaan!) McLean korostaa myös, ettei hevosta saa opettaa seuraamaan taluttajan jalkoja (eli taluttaja liikkuu → hevonen liikkuu, taluttaja pysähtyy → hevonen pysähtyy). Vaikka se näyttää hyvältä kun hevonen seuraa taluttajansa liikkeitä, siitä seuraa ongelmia, kun hevosen pitäisi seistä paikoillaan, koska ne näkevät taluttajan jalat signaalina. Kun sidot hevosen kiinni tai lastaat sen kuljetuskoppiin ja kävelet pois, hevonen katsoo jalkojasi ja haluaa seurata. Se on iso syy kuopivien ja levottomien hevosten käyttäytymisen taustalla. Se ei koske kaikkia, osa hevosista hyväksyy poikkeuksen sääntöön. Mutta nekään eivät välttämättä opi poikkeutta vaan vain laskevat reaktiokynnystään ihmisiin kaikilla osa-alueilla tai ne käyttäytyvät ennalta arvaamattomasti. Hevoset ovat aina selkeitä käytöksessään toisiaan kohtaan ja odottavat samaa ihmisiltä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Kun haluat hevosen liikkuvan eteenpäin, anna merkki narusta ja astu itse eteenpäin vasta kun hevonen lähtee liikkeelle. Kun haluat sen pysähtyvän, anna ensin merkki narusta ja pysähdy vasta kun hevonen on jo pysähtynyt. Kun hevonen on selvillä siitä mistä merkistä liikutaan ja ne pysyvät aina samoina, on paikallaan seisomisen opettaminen paljon helpompaa. Hevonen ei ole huolissaan siitä mitä jalkasi tekevät ja seisoo vaikka sinä liikkuisit.(Tämä pysähtyminen hevosen jälkeen on muuten tosi vaikeaa! Liikkeelle lähtiessä otan ehkä ensimmäisen askelen samaan aikaan hevosen kanssa, mutta ainakin merkki tulee ensin. Pysähtyessä taas olisi niin paljon helpompi vain pysähtyä ensin itse ja vetää narusta vasta sitten.)

En löytänyt kyseistä artikkelia netistä, mutta tässä on samaa asiaa, joskin enemmän norsujen vinkkelistä.

Cruiser ja Koster aloittivat kuolaintreenit. Eli ensin ne piti saada hyväksymään sormilla koskeminen suupieliin ja suuhun, sitten kuolain suuhun ja pois, kuolain suuhun ja paalinarulla riimuun kiinni ja sopivan imeskelyajan kuluttua pois. Helena sitoo kuolaimet riimuun kiinni, kun ne ovat suussa ensimmäisiä kertoja, jotta kynnys varsinaisiin suitsiin ei olisi niin iso. Suitset tuntuvat päässä erilaisilta kuin riimu, joten tämä tapa lisää yhden askelman lisää uuteen asiaan siirtymisessä ja tekee siitä helpompaa.

Yritin syöttää pojuille porkkanaa, mutta ne eivät edelleenkään tajua sitä. Eivät kokonaisena, paloiteltuna tai edes herkkuheinäsilpun sekaan raastettuna. Kokeilin myös omenaa, koska järkeilin että se on takuu varmasti makea ja porkkanaa mehukkaampi, joten maun pitäisi olla helpommin aistittavissa. Ei onnistunut. Cruiser vähän nuuhki, Kosteria ei kiinnostanut ollenkaan. Yritin silputa omenaa herkkuheinän sekaan, mutta ilmeistä päätellen onnistuin vain pilaamaan heinän. Heinäsilpun kuorruttama omenaraaste jäi kupin pohjalle, kaiken muun ne söivät. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi yrittämistä. Seuraavana päivänä tarjosin Cruiserin turvan edessä porkkanaa Brolgalle, jolle takuuvarmasti kelpaa kaikki. Cruiser seurasi porkkanan katoamista uteliaana ja suostui sitten maistamaan pienen palasen. Edistystä!

Jatkoimme myös loimitusharjoituksia. Cruiseria huoletti hieman loimen kahina takapuolen päällä, joten se yritti poistua paikalta. Aina kun Cruiser hermostui, sitä pyydettiin ottamaan askel taakse ja toinen eteen. Sitä liikuteltiin edestakaisin, kunnes se rentoutui. Tätä kutsutaan overshadowingiksi: tuttu juttu peittää alleen uuden ja pelottavan. Pian hevonen alkaa räpsytellä ja sitten se jo haukottelee makeasti. Se on hyvä merkki ja viimeistään silloin on hyvä pitää taukoa koulutuksessa. Pakoeläimenä hevosen aivoissa on melko vähän glukoosia ja kun glukoosi varastot tyhjenevät, eivät aivot pysty enää käsittelemään uutta asiaa ja pitää pitää taukoa.

Ujo Cruiser edistyy Kosteria hitaammin ja sen kanssa tulee tehtyä kaikki mahdollisimman hitaasti ja selkeästi askel kerrallaan. Kuolainta on turha yrittää saada suuhun ennenkuin se hyväksyy sormet. Helpomman Kosterin kanssa tulee tehtyä vähemmän, mikä on toisaalta huono juttu. Arka hevonen tulee varmasti perusteellisesti opetettua, koska muuten ajautuu heti hankaluuksiin, mutta vaivattoman hevosen kanssa on helppo hieman oikoa. Se voi kostautua myöhemmin, kun perusteet eivät olekaan hallussa aivan niin hyvin kuin pitäisi ja hevoselle yritetään opettaa jotain vaikeampaa. Siispä kaikki olisi hyvä opettaa perusteellisesti ja hitaasti askel kerrallaan, olivat ne sitten kuinka nopeasti oppivaisen oloisia tahansa.

Vieraat lähtivät, ja talo hiljeni vihdoin. Toivottavasti me emme olleet yhtä äänekkäitä lapsina mummulassa. En usko. Kyllähän sitä huutoa ja mekastustakin välillä riitti, kun oli iso serkkulauma kasassa, mutta kyllä meidät varmaan olisi potkittu kotiin parin kuukauden sijaan jo viikon jälkeen, jos olisimme olleet yhtä kamalia kuin tämä sakki. Ainakin pojujen koulutus lähti hyvään vauhtiin, kun Helena vältteli Rodin sukulaisia. ;)

Keskiviikkona kävimme talvilaitumella siirtelemässä karjaa laitumelta toiselle. Prinsessa ei lähtenyt tällä kertaa mukaan, koska toimme yhden lehmistä kotiin hevoskopilla. Prinsessa tuskin olisi ihastunut seuralaisesta. Siispä laumaa siirreltiin autoilla ja minä jouduin välillä juoksentelemaan lehmiä pois kivikosta jalkaisin. Eve-lehmä haettin pois koska se ei ollutkaan tiineenä, kuten piti ja talvilaitumella oleva sonni on sille liian läheistä sukua. Eräs toinen lehmä sen sijaan oli tiine, vaikka se oli luultu tyhjäksi. Kun keräsimme laumaa kasaan, yksi lehmistä kiiruhti pois laumansa luota kivikkoon. Minä lähdin perään. Ja mitä sieltä kivikosta löytyikään? Uunituore pieni yllätys, vasikka! Onneksi emo oli kyllin viisas ja palasi lapsensa luo, muuten se olisi jäänyt sinne aivan yksin.

Kanat munivat nyt todella ahkerasti: 13 kanaa tekee 9-12 munaa päivässä! Kun eräänä aamuna kurkistin pesiin, oli siellä ruuhkaa. Niillä on neljä pesää valittavana, mutta niistä vain kaksi päätypesää on kanojen suosiossa. Nyt toiseen päätypesään oli sulloutunut kerralla kaksi kanaa ja toisessa oli jopa kolme! Ei mikään ihme, että osa munista rikkoutuu. Yksi kanoista munii välillä tuplasti muita isompia kahden keltuaisen munia.

Sydneyssä oli tällä viikolla mukavat +37ºC, täällä on yleensä aina 10 astetta viileämpää joten meidän piti tyytyä +27,2ºC. Ikävä kyllä ilma viileni taas pian...

Lämpimässä säässä on kyllä ikävätkin puolensa: kärpäset heräsivät. Ja osa niistä pikku pirulaisista puree! Ei sentään yhtä pahasti kuin paarmat, mutta ne tunkevat ratsastaessa väkisin suuhun ja nenään. Yritin häätää niitä hyönteiskarkotteella, mutta se auttoi vain vähän. Ja Blanchette ei kyllä tarvitsisi yhtään lisää ärsytyksen aiheita, kanoissa on jo tarpeeksi. Se ei välitä niistä yhtään karsinassa tai käytävällä seisoessaan, tai pihalla talutettuna. Mutta jos ne kehtaavat tulla kentälle, kun se työskentelee, Blanchette luimii niille ja lähtee välillä jopa hampaat irvessä hyökkäykseen. Toisinaan jopa kentän vierellä kuopsuttelija saa osakseen korvat luimussa mulkoilua.

Huomaan luottavani hevosten parkki-taitoihin jo aika paljon. Ne seisovat tyynesti käytävällä tai kentällä vapaana, kun touhuan jotain muutaman metrin päässä. Eräänkin kerran jätin Blanchetten parkkiin ja kiiruhdin karsinaan pelastamaan seinän ja ruokakupin väliin jumiutunutta apua huutavaa kanaa. Vasta torkkuvan hevosen luo palatessani, tajusin kuinka paljon olen alkanut näihin luottaa. Melkein voisin nyt lähteä keittämään sitä teekupillista...

Brolga on hieman toispuoleinen ja pyrkii käyttämään oikeaa puoltaan enemmän. Siispä harjoittelimme pysähdystä kolmella askelella niin että sen suosiman oikean etujalan sijaan vasen etujalka pysähtyi viimeisenä. Laskenta alkaa vasemman etujalan ollessa maassa: 3-2-1-and-stop-now. Eli ”3” = oikea etujalka astuu – ”2” = vasen etujalka astuu – ”1” = oikea etujalka astuu – ”and” = vasen etujalka astuu ja vartalolla valmistelu eli ryhdistäytyminen ja reidet tiukemmin kiinni satulaan – ”stop” = oikea etujalka pysäytetään ohjilla – ”now” = vasen etujalka pysäytetään ohjilla. Oikein tehtynä lopputuloksena on hyvä pysähdys ja tasan (eli etujalat rinnakkain ja takajalat rinnakkain) seisova hevonen.

Kissa on palannut. Näin sen juoksevan heinävarastoon eräänä iltana. Sitä ei olekaan näkynyt moneen kuukauteen. Onkohan sillä kohta taas pentue jossain Patchin iloksi?