Hevostelua kenguruiden maassa: Kenttäkisoissa (14.10.

Helteet väistyivät ja palasimme hyytävään +12ºC. Hrrr....

Välillä mietityttää, miksi ihmeessä tulin tähän osaan Australiaa. Onneksi tässä paikassa ainoana vikana on sijainti. :)

Pojujen kuolaintreenit jatkuivat. Koster edistyi vähitellen oikeisiin suitsiin. Koster käyttäytyi ensimmäistä kertaa suitset päässä, kuin se olisi vanha tuttu juttu ja ohjista taluttelukin sujui karsinassa kuin se olisi tehnyt sitä jo vuosia. Cruiser ei vielä edistynyt suitsiin asti, mutta muuten se edistyy oikein mainiosti. Aiemmin se potki mahan alta harjattaessa, nyt se nautiskelee siitä silmät kiinni. Turkin vaihtuminen kevyempään auttaa asiaa huomattavasti.

Jatkoin porkkana harjoituksia. Tarjosin Cruiserille porkkanaa, se maistoi sitä varovasti. ”Hei! Tämähän on hyvää!” Ja söi seuraavan jo yhtään epäröimättä! Vihdoinkin! Porkkanapalkintomahdollisuus helpottaa koulutusta huomattavasti. Koster ei vieläkään ota pienintäkään palaa suuhunsa, vaikka Cruiser söisi sitä aivan Kosterin turvan edessä.

Koster edistyi juoksutustreeneihin ja selkään nousun esiasteiden harjoitteluun. Seisoin Kosterin vieressä selkäännousu”jakkaralla” ja rapsuttelin sitä ja nojailin sen selän yli. Se ei ollut siitä moksiskaan. Kosteria totutettiin myös kumimaton ja puusta rakennetun lavan yli kävelyyn, ne ovat lastauksen esiasteita. Molemmat pojat myös tutkivat kuljetuskopin lastaussiltaa ja kurkkivat kopin sisään.

Cruiser alkoi ottaa kuolainta suuhun ja innostui sitten ottamaan suuhun kaikkea muutakin. Se seuraili Kosterin juoksutusharjoituksia karsinasta käsin ja leikki karsinan vieressä olevalla vesihanalla. Jester on joskus harrastanut samaa ja hana on kääntynyt ylösalaisin. Siispä yritin saada Cruiserin lopettamaan leikin vääntämällä hanan auki aina kun se koski siihen turvallaan, niin että vesi suihkusi sen naamalle. Odotin, että se säikähtäisi sitä niin, ettei enää koskisi hanaan. Pelkäsin samalla, että yllättyminen tekisi siitä taas hermostuneemman. Mutta se ei tehnyt kumpaakaan! Vasta useamman toiston ja koko ajan suurenevan suihkun jälkeen Cruiser luovutti leikin ja jätti hanan rauhaan. Eikä se hermostunut siitä ollenkaan. Hieno poju! Se alkaa rohkaistua.

Loppuviikosta Kosterkin oppi vihdoin syömään porkkanaa! Se yritti järsiä karsinan seinän metalliputkea ja sain siitä idean. Vein porkkanan putken luo poikittain. Koster katsoi sitä, maistoi, ja söi koko porkkanan! Ja vielä toisenkin. Kerran maistettuaan se hurahti niihin niin, että söisi vaikka koko pussillisen jos saisi. Cruiserille tarjosin omenaa ja se söi sen mietteliäästi. Porkkana on yllättäen parempaa.

Patch on puolestaan hurahtanut omenaan, kelpaa sille porkkanakin, mutta jos menen pihalle omenaa syöden, Patch tulee juosten luo: ”Hei sulla on omenaa! Mulle kans! Nam, nam, nam!”

Bubballa on tällä viikolla aika vähän tunteja, joten minä ratsastin sillä myös. Kylläpäs olikin mukava välillä ratsastaa osaavalla hevosella. Se osaa laukanvaihdotkin. Minä en, mutta se on niin innokas tekemään niitä, että minäkin sain räpellettyä aikaiseksi muutaman.

Heräsin keskiviikkona kauheaan kolinaan ja porailuun. Mitä kummaa Rod nyt on keksinyt? Syynä olikin joukko työmiehiä ulko-ovien kahvojen vaihdossa. Ovissa oli alunperin sellaiset pyöreät nupit, mutta ne heittäytyivät hankaliksi, etenkin eniten auotuissa ovissa. Niitä sai kääntää ja vääntää ja välttämättä mitään ei tapahtunut. Ja jos yritit ovata ovea aurinkorasvaisilla käsillä olit todella pulassa! Siispä ne vaihtuivat nyt kunnon kahvamalliin.

Tein itselleni aamupalaa ja pohdin syitä miksi Rod olisi jättänyt keittiön hanan kuuman veden valumaan. En keksinyt mitään järkevää ja vesikin oli jo kylmää, joten suljin hanan. Kun kysyin asiaa myöhemmin, paljastui että Rod oli unohtanut hanan auki työmiesten tullessa... Vanhuus ei tule yksin. ;) Hieman myöhemmin samana aamuna jouduin pelastamaan Patchin Rodin sulkemien ovien takaa. Ensin se vinkui makuuhuoneessa ja myöhemmin se huusi apua työpajasta. Se oli seurannut isäntäänsä tämän huomaamatta paikasta toiseen ja Rod oli sulkenut ovet sen kuonon edestä.

Patch vietti muutama viikko takaperin erään yön autossa. Se oli ollut Rodin kanssa ajelulla illalla. Patch oli hypännyt pois autosta Rodin edellä, mutta palannut sitten takaisin Rodin huomaamatta juuri ennen kuin hän sulki oven. Vasta aamulla sen katoaminen oli huomattu. Patch oli nukkunut onnellisena autossa koko yön ja tervehti löytäjää vimmatulla hännän heilunnalla, kuten tavallista.

Tällä kertaa Tilly oli kateissa. Se oli aamulla mukanani Brumbyssä ja kun se ei suostunut tulemaan ulos, jätin sille oven auki. Mutta Helena oli sulkenut oven huomaamatta Tillyä. Kun sitten tuli aika päästää kanat ulos, koiraa ei löytynyt mistään. Eikä se tullut huutelusta huolimatta. Pohdin pitkään missä näin sen viimeksi ja sitten välähti. Siellähän se edelleen istui. Kieli roikkui jo polvissa. Onneksi ei ollut erityisen kuuma päivä.

Kadoksissa oleva Patch on paljon helpompi löytää, koska se yllensä ilmoittaa suureen ääneen ahdingostaan. Tilly vain heiluttaa häntäänsä vastauksena huutelulle. Vuosia sitten Helenalla oli dalmatialainen joka oli kadoksissa useamman päivän. Lopulta se löytyi heinävarastosta. Se oli tippunut isojen pyöröpaalien taakse ja sekin oli vain ahkerasti häntäänsä heiluttavaa hiljaista mallia.

Aiemmin, kun sää oli vielä kylmempi, yöksi toppatakkiin puettu Patch oli päivällä käynyt hakemassa ohuemman takkinsa, hypännyt sen kanssa Helenan viereen penkille ja sanonut: ”Takin vaihto, kiitos!” Fiksu pieni koira!

Kun eräänä aamuna hain tytöt sisään, meitä juoksi laiduntiellä jänis vastaan. Se tuli kauheaa vauhtia kohti korvat selkään liimautuneina. Eikä se edes hätkähtänyt meidät nähdessään, saati hidastanut tai vaihtanut suuntaa. Se suhahti Blanchettista ohi ja tamma ei edes korvaansa lotkauttanut! Merkillistä... Tallilla jäniksen käytöksen syy varmistui: koirat touhottivat tallin ja karja-aitausten ympärillä kadonnutta saalistaan etsien. Ne eivät uskoneet, kun kerroin että se on jo kaukana. ”Mutta sehän haisee täällä yhä!”

NSW:ssä meidän ja Sydneyn välissä on laajat maastopalot. Lähimmät palot ovat noin 100km päässä Lithgowssa ja Blue Mountainseilla. Tuulen tullessa sopivasta suunnasta, savu haisee täälläkin. Enimmän osan aikaa tuuli kuitenkin käy täältä itään ja peittää Sydneyn sankkaan savupilveen.

Täällä ei ole ympäristössä suuria eukalyptus-metsiä, joten jos täällä syttyy maastopalo on se näitä nyt roihuavia paljon vaarattomampi ja kylmempi ruohopalo. Eukalyptukset ovat todella öljyisiä puita, joten ne palavat helposti ja todella kuumalla liekillä.

Kävimme silti läpi paikan varotoimet. Tuuli puhaltaa yleensä lännestä, joten jos alueelle syttyy tulipalo se tulee tilalle todennäköisimmin lännestä. Sillä suunnalla on myös tie ja sähkölinjat, joten tuli voi syttyä tielle heitetystä tupakan tumpista tai tuulessa toisiinsa koskettavista sähkökaapeleista. Vanhoja sähkölinjoja on muokattu viime vuosina niin, ettei kaapelit pääse koskettamaan toisiaan, vaan heiluvat samassa tahdissa. Näiden sähkölinjoissa on kyllä jotain omituista suomalaisiin verrattuna. TV:ssä pohdittiin yhtenä iltana niiden mahdollista vaikutusta palojen syttymisiin. Ohjelmassa näytettiin myös kuinka äkkiä kaapelin päälle kaatunut puu lehahtaa liekkeihin. Miksi Suomessa sitten myrskyt aiheuttavat vain sähkökatkoja, eivätkä myös metsäpaloja? Tietääkö kukaan? Kertokaa minulekin, jos tiedätte.

Takaisin asiaan. Palon todennäköisin reitti siis on selvillä. Tien varren laitumet pyritään pitämään lyhyeksi laidunnettuina kuivan ja kuuman kesän tullen. Samoin alueet rakennusten ympärillä. Rännit puhdistetaan, tukitaan ja täytetään vedellä. Sadettimet järjestellään roiskimaan vettä talon seinille ja joka puolelle ripotellaan vesiämpäreitä joissa on märkiä kankaita kipinöiden tukahduttamiseen. Karja tuodaan laiduntiellä talon lammen viereen ja hevoset kerätään talliin ja kentälle.

Harjoittelin erilaisia asennon korjausjuttuja. Esimerkiksi reisien nostelua irti satulasta ja raippa poikittain nyrkeissä ratsastusta. Sain nostelusta lonkat kipeiksi (hevonen on minulle jo valmiiksi liian leveä...), mutta raippaharjoitus oli ihan kätevä. Se auttaa hahmottamaan pysyvätkö kädet vierekkäin ja samalla tasolla, kuten niiden kuuluisi. Minulla on paha tapa käännöksissä tuoda sisäkättä taakse ja viedä ulkokättä eteenpäin. Eli käännän kuin moottoripyörää ja menetän siksi ulko-ohjan hallinnan ja hevosen ulkolapa karkaa.

Huomasin, että jos vien käteni Brolgan harjan lähelle, se ennakoi laukannostoa ja ”pimahtaa”. Tajusin ottavani harjasta tukea aina ennen laukannostoa. Nyt sitten meidän molempien pitää opetella tästä tavasta pois. Siispä minä pidin harjasta kiinni laukkaa pyytämättä, kunnes ravi taas hidastui ja rentoutui ja yritin olla viemättä kättäni lähelllekään harjaa ennen nostoa.

Kun erään kerran olimme taas menossa jonnekin ja näimme tien vieressä kuolleen nokkasiilin, kerroin kuinka en ole vielä nähnyt sellaista elävänä. Sen jälkeen melkein aina kun Helena tai Rod ajoivat jonnekin ilman minua, he näkivät sellaisen. Mutta vain kuolleita näkyi, jos minä olin mukana. Paitsi vihdoin tällä viikolla. Kuvaa en saanut, koska kamera ei ollut mukana. Ajoimme Golf Clubille ja matkalla Helena ja Rod näkivät nokkasiilin tien penkalla. ”Näitkö?” ”En.” Auto ympäri ja takaisin. Kävin ktsomassa sitä Rodin kanssa iihan läheltä. Se mönki kaikessa rauhassa tienpenkalla, kunnes huomasi meidän lähestyvän. Sitten se kipitti äkkiä läheisen pensaan alle piiloon. Kun nostimme pensaan oksaa, se rupesi kaivautumaan piiloon. Ne eivät mene siilin tavoin kerälle niin helposti, vaan kaivautuvat kunnes vain piikit ovat näkyvillä ja tarraavat sitten hyvin tiukasti maahan kiinni, ettei niitä saa käännettyä. Näytti siltä kuin se olisi ollut vain reunoiltaan väreilevä piikkimatto joka vajosi maan sisään. Parissa sekunnissa se oli jo hautautunut lehtiin melkein täysin!

Tällaisen pensaan juurelle se kaivautui :)

Kun palasimme Clubilta, tiellä istui kenguru. Se käyttäytyi vähän kuin auton valokeilassa hämmentynyt jänis. Se loikki edellämme pitkän matkaa. Välillä se kaarsi sivuun, mutta auton kiihdyttäessä, se loikkasi takaisin tielle! Aivan kuin se olisi halunnut pitää meidät seuralaisinaan, jotta se näkisi juosta auton valojen avulla. Se juoksi joko meidän edellämme tai viereisellä kaistalla varmaan ainakin kilometrin. Kerran tuli auto vastaan. Se tajusi onneksi hidastaa, kun sille välkyteltiin valoja ja sen kaistalla loikkinut kenguru ehti väistää ja hypätä taas meidän eteemme loikkimaan. Lopulta kenguru loikkasi taas sivuun ja onnistuimme kiihdyttämään siitä ohi. Se oli varmaan laumastaan äskettäin pois potkittu nuori uros.

Osa näistä ausseista on kyllä aivan älyttömän kärsivällisiä. Odottaisitko sinä 26 tuntia lääkäriin pääsyä? Rod oli varannut ajan lääkäriin torstaiksi ja pääsi sisään vasta perjantaina... Hänen ei onneksi sentään tarvinnut istua odotussalissa, vaan lääkäristä soitettiin kun hänen vuoronsa oli viimein koittamassa. Ja tämä oli siis yksityinen lääkäri... Tuskin hänelläkään asiakkaita riittäisi, ellei hän oilisi niin hyvä työssään. Helena kyllästyi odotteluun jo vuosia sitten ja ajoi sen sijaan Goulburniin asti. Nyt Crookwelliin kuitenkin aukesi uusi vastaanotto ja hän siirtyi sen asiakkaaksi, koska sinne pääsi suoraan sisään ilman mitään odotteluja.

Sunnuntaina olin eteläisen pallon puoliskon suurimman kenttäkisan (Adelaide) suurimman karsintakisan maastoestetuomarin apurina Goulburnissa. Kolmipäiväisten kisojen järjestely onnahteli vähän ja vapaaehtoisten keräys oli vähän mitä sattuu. Lupauduimme hommiin jo aiemmin, mutta koska kukaan ei ottanut yhteyttä ajoissa, Helena lupautui sen sijaan pitämään tunteja perjantaina ja lauantaina. Sunnuntaina menimme apuun, mutta niin meni moni muukin ja minua ei lopulta tarvittukaan millään esteellä tuomaroimassa, lauantaina oli ollut paljon enemmän vajausta vapaaehtoisissa. Päädyin siis Helenan esteille avuksi ja kuvailemaan. Rod oli mukana radan suunnittelussa ja valvoi kisoja tornista käsin. Hienot maastot ja paljon hienoja esteitä joka vaikeusluokassa aloittelijoista vaativiin kolmen tähden esteisiin. (Isoimmat kansainväliset kisat ovat 3-4 tähden kisoja.)

Viime vuonna olin Suontaan kartanon kenttäkisoissa avustamassa. Nämä kisat olivat huomattavasti suuremmat. Maastoestetuomarin toimet olivat silti paljolti samanlaiset. Paitsi että jos Suontaan kisoissa joku meni pieleen, jokaisen esteen estetuomari saattoi pysäyttää ratsukon odottamaan tilanteen ratkeamista. Täällä sen sijaan oli matkan varrelle ripoteltu muutama alue, johon ratsukot pysäytettiin. Ja toisin kuin Suontaan kisoissa, estetuomarit eivät täällä tiedottaneet jokaista puhdasta esteen ylitystä vaan vain kiellot ja ongelmat. Esteitä ja ratsukoita oli niin paljon ja ne lähtivät radalle niin tiuhaan tahtiin, ettei radioliikenne millään olisi riittänyt vielä kaikille puhtaille ylityksillekin. Suontaan kisoissa se kuitenkin tekee kisoista yleisöystävällisemmän, kun kuuluttaja voi pitää yleisön ajan tasalla radan tapahtumista. Täällä kuuluttaja kertoi vain sen minkä näki.

Aikainen aamu maastoesteellä

Sunnuntaina ratsastettiin neljän eri vaikeusasteisen luokan maastokokeet ja eniten vaikeuksia oli helpoimmassa luokassa jossa lähtijät olivat joko aloittelevia kenttäratsastajia kokeneilla hevosilla tai kokeneita ratsastajia (osa jopa olympialaisissa kilpailleita) kokemattomilla hevosilla. Eräs hevonen mursi jalkansa estettä lähestyessään, sillä oli luultavasti ollut jalassa hiusmurtuma joka yllättäen kaarteessa levisi. Onnettomuus aiheutti kilpailuun pitkän tauon. Se olikin sitten päivän ainoa paha onnettomuus. Loput olivat selästä suistumisia ja ratsastajat selvisivät pelkillä ruhjeilla. Jokaisen luokan rata oli hieman erilainen, joten siirryimme luokkien välissä pikaisesti esteeltä toiselle. Joten sain paljon kuvia eri esteiltä. Ensimmäisen ja viimeisen luokan ratsastajien tasoero oli niin huima, että minäkin sen huomasin. Ensimmäisessä luokassa olimme esteellä nro3. Siinä oli kaksi vaihtoehtoa, joka suorran yli kulmasta tai mutkan kautta kaksi helpompaa estettä. Suurinosa valitsi suoran reitin, mutta osa heistä saapui esteelle aivan kuin olisivat olleet lähestymässä vaihtoehtoista reittiä ja sitten yllättivät hevosen kääntämällä sen puun ympäri niin, että hevoset näkivät esteen vain 2-3 askelta ennen ponnistusta. Aivan järjetöntä, kun sitä olisi voinut lähestyä suoraan useamman kymmenen metrin matkan!

Este nro 3 suoralla vaihtoehdolla. Taustalla vaihtoehdon esteet. Vihreä läpyskä varoittaa hevosen olevan ori.

Alueella olli monta muutakin estettä ja eräs ratsastaja hyppäsi ensin niistä yhden. Huomasi esteen päällä virheensä, manasi ja hyppäsi oikean esteen. Onneksi säännöt eivät kiellä ylimääräisten esteisden ylitystä. Eräs toinen taas ei ollut tainnut kävellä rataa läpi ollenkaan. Hän huusi lähestyessään: ”Missä on nro 3?” Myöhemmin radiosta kuulimme kuinka hän oli eksynyt tyystin jo ennen estettä nro 5 ja hylätiin, koska hän oli lähtenyt ihan täysin väärään suuntaan.

Seuraavat luokat sujuivat sitten jo paljon paremmin ja viimeisessä ongelmia aiheuttikin enää lähinnä vain esteiden vaikeus. Päivä oli pitkä, mutta myös mielenkiintoinen. Ja tässä vastaus teille jotka tulette miettineeksi missä välissä kenttähenkilökunta ehtii vierailemaan hotelli helpotuksessa?